Niina Hakalahti: Aavasaksa

Luin joululomalla tamperelaisen Niina Hakalahden uusimman romaanin. Omalaatuinen, ei kovin nopeaälyinen Seppo työskentelee Ideaparkin Raxissa ja on salaa vähän ihastunut työkaveriin Annaan. Kun Annan poikaystävä Aleksi majoittuu Sepon luokse, turvallinen arki luiskahtaa paikoiltaan. Sepon veli Sarita on hienostorouvaksi joutunut näyttelijä, joka joutuu matkallaan kotimaahan kummallisia tilanteita.

Aavasaksa toimii sympaattisen päähenkilönsä sekä perheen sisäisten ristiriitojen varassa. Perheen naisten kontrasti hidasliikkeiseen Seppoon on herkullisesti kuvattu. Alkupuolen Firenze jää kulissiksi, tamperelaisena kotikaupunkia sen sijaan on kiinnostavaakin tarkastella etäännytetysti. Monen henkilön taustat ja asuinpaikat ovat hauskalla tavalla tunnistettavia. Henkilöitä on paljon, samoin dialogia. Filippiiniläinen lastenhoitaja on aluksi näkymätön, ja sitten hänet jo siivotaankin sairaalaan.

Käänteitä ja mutkia romaanissa on paljon, niitä karsimalla tarinaa olisi halutessaan saanut myös syvennettyä. Nyt esimerkiksi sisarusten lapsuudenkodin pihamaalla törröttävä puolivalmis talo jää ohueksi sivujuonteeksi. Varsinaista sapiskaa annan kuitenkin kirjan viimeistely- ja toimitustyölle. Tarina etenee jouhevasti dialogin varassa, mutta samalla ihmiset ja viittaukset siirtyilevät paikasta toiseen väärissä kohdissa. Jopa nimet heittelevät, Roberto on välillä Piero. Virheet ovat pieniä, mutta niistä tulee auttamattoman hutiloitu vaikutelma. Toivottavasti ne korjataan seuraavassa painoksessa.

Apatosauruksen maa

Miina Supisen uusi lyhytproosakokoelma on esineenä juuri käteen sopiva, lukukokemuksena hitaasti sulava ja mieleen palaava. Kokoelman tekstit on nimetty tarinoiksi. Niitä on kolmessa eri osastossa, joista ensimmäisessä ollaan ihmisten parissa kaupungilla, maalla ja ravintolassa. Toisessa osastossa liikutaan enimmäkseen kotona ja perheessä, kolmannessa erilaisten ihmissuhteiden parissa.

Suosikkini kirjan teksteistä on "Yliponin valtakunta", jossa hämmentynyt mies ostaa tyttärelleen vaaleanpunaisen My Little Ponyn. Muutenkin pidin toisen osaston teksteistä eniten, ällistyttävyydessään ne saivat minut useamman kerran purskahtamaan nauruun. Myös "Kitkerä - aistimellinen teos" on aika hurja. Novelleista aiemmin on julkaistu ainakin "Maustepippuri", tästä ei muuten ole mainintaa kirjan lopussa. Kun useimmat kokoelman tekstit keskittyvät napakasti asian ytimeen, oli "Maustepippuria" minusta jatkettu liian pitkään. Myös lopun rusetti on minusta turha.

Koskettavimpia tekstejä oli kuolemaa sivuava "Ympyrässä niin kuin jumatsuikka käärme", lähelle tuli myös "Timanttinappi", joka nostaa taakan kotiäidin harteilta. Tuttavapiiristä löytyy minultakin myös yksi tai useampi Apatosaurus. Kokoelmaa lukiessa ei kertaakaan tule vaikutelmaa, että tekstejä olisi kirjoitettu miellyttämään yhtään ketään, tekemään vaikutusta - ainakaan parempiin piireihin.

Supisen kieli on konkreettista ja tiivistä. Varsinkin hyvän kielen vuoksi kokoelmaa on ilo lukea. Tekstit eivät ole vain hauskoja, pikemmin ne ovat häiritseviä tavalla, johon lukija reagoi hervottomalla hihityksellä. Lyhyitä, keskitettyjä tekstejä on ylipäätään mukava lukea järkälemäisten tenttikirjojen lomassa. Seuraavaksi aion lukea varmaankin lisää novelleja.

Pohdintaa kirjakaupoista ja yleisten kirjastojen käytöstä

Olen sunnuntai-iltani ratoksi seurannut eri blogeista keskustelua kirjastoista suomalaisen kirjallisuuden levitys- ja markkinointikanavana. Keskustelu osuu minuun hieman kiusallisestikin siksi, että huolimatta siitä, miten paljon kirjastolaitosta kannatan, olen itse hyvin satunnainen yleisten kirjastojen käyttäjä. Miksi kyykin täällä rakentamassa omaa yksityiskirjastoa, kun voisin marssia vaikkapa Sampolan kirjastoon, jossa kirjat on jo huolellisesti luokiteltu ja järjestetty? Miksi harhaudun kaupungilla kulkiessani ennemmin kirjakauppaan kuin kirjastoon?

1. Olen materialisti. Pidän kirjoista esineinä, haluan kerätä ne omaan hyllyyni ja omistaa ne. Tämä on noloa myöntää, mutta niin se vain on.

2. Pidän asioiden järjestelystä. Kaoottisessa maailmassa luokittelu rauhoittaa. Siivoaminen on meditaatiota.

3. Ne kirjat ovat täällä joka tapauksessa. Ne vain lojuvat hyllyssä odottamassa, että poimin ne käteeni, istahdan lukemaan ja löydän niistä jotakin aivan uutta.

Haluan omat kappaleeni Aksel Sandemosen Ihmissudesta ja Joseph Conradin Pimeyden sydämestä, sukulaisten hyllyistä ne luettuani. Toisin kuin kirjaston käyttäjillä Henna Helmi Heinosen blogissa, minulla on periaatteena, että en hanki kirjaa itselleni ENNEN kuin olen lukenut sen. (Poikkeuksia löytyy. Huokeat 'chick lit' -pokkarit hankin ja annan eteenpäin. Muutamat lempikirjailijaani ovat jo kauan sitten luottamukseni lunastaneet. Kun Peter Hoeg jotakin julkaisee, maltan juuri ja juuri mieleni, ettei ihan tanskaksi tarvitse lukea kun marssin kirjakauppaan.) Kirjojen ostaminen on kokoelman kartuttamista, käsikirjaston kartuttaminen suorastaan elämälle välttämätöntä, vähän niin kuin leipä ja viini ja vessapaperi.

Kirjailijaliiton huutaminen apuun lainauskorvauksien korottamiseksi tuntuu hieman huvittavalta. Suomi on niin pieni kielialue, että täällä tarvitaan kaikkia julkisia instituutioita, jotka suinkin voivat pitää kotimaista kirjallisuutta hengissä. Niitä on turha pistää tappelemaan keskenään samoista pennosista. Ilman maksuttomia kirjastoja tuskin olisi koko suomalaista kirjallisuutta nykyisessä merkityksessään. (Tosin kyseisen blogin kirjoittaja on parissakin yhteydessä maininnut olevansa enemmän kirjoittaja kuin lukija. Se ainakin tuli selväksi.)

Toinen asia, joka kommentteja lukiessa väkisin tulee mieleen, on se, miten vähän loppujen lopuksi ehdin lukea. Neil Gaimanin novellit ovat kesken toista kuukautta, tuskin yhtenäkään aikaisempana kesänä olen lukenut näin vähän. Syyttäisinkö liian hyviä ilmoja?

Kristiina Wallin: Jalankantama

Jalankantama on kirja, jonka ottaa kevyesti käteensä, mielellään, ja avaa mistä kohdasta tahansa. Kuvittelen runojen maisemia Tampereelle, vaikka niissä käydään monessa kaupungissa. Kokoelma koostuu matkoista, joita on yhteensä viisi. Välillä matkataan muistoihin, välillä palataan takaisin. Wallin käyttää monessa runossa arkista, fyysistä kuvastoa, mutta koko ajan herkkävaistoisesti ja tunnustellen.

Pidän Wallinin kielen rytmistä, runojen kuvista ja ilmavuudesta. Ainoa jakso, joka toimii huonommin, on minusta "He, joiden kanssa matkustan". Runot eivät tuo niiden alussa tiivistettyihin naiskohtaloihin minusta mitään merkittävää lisää.

En osaa tästä kirjasta kirjoittaa enempää niin kuin en runokokoelmista yleensä. Suhteeni lyriikkaan on, että pidän siitä jos pidän ja loppu menee vain ohi. Tämän kirjan olen hankkinut itse varta vasten. Walliniin minut tutustutti Viita-akatemiassa Niina Hakalahti, siitä kiitos hänelle.

Luokitus: (S)äästetään

Jani Saxell: Vaihtoehtoinen USA

Olen jostain syystä ollut viime vuosina kiinnostunut amerikkalaisesta kulttuurista. En tiedä miksi, en ole koskaan haikaillut esimerkiksi vaihto-oppilaaksi Jenkkilään, tai intoillut muutenkaan isosta mahtavasta USA:sta. Pikku hiljaa mantereen luontopaikat ovat kuitenkin alkaneet kiinnostaa, punapuumetsistä Kalliovuoriin ja Alaskan karhusaarelle, ja sitä kautta ehkä kaupungit ja kulttuurikin.

Jani Saxellin opus on mainio johdatus maan vastakulttuuriin ja osoitus siitä, että isosta maasta löytyy vastakkaisuuksia ja harmaan sävyjäkin enemmän kuin vaikka meikä-Finlandiasta. Vaihtoehtoisessa USA:ssa on valtavasti materiaalia, joista antoisaa luettavaa minulle olivat varsinkin kirjailijahaastattelut. Osan niistä olin lukenut jo aikaisemmin lehdistä, mutta nyt ne on saatu yksiin kansiin.

Kirja etenee Atlantan sosiaalifoorumista New Orleansin kautta Itärannikkoa pitkin New Yorkiin, seuraava hyppäys tehdään Kaliforniaan ja tullaan suurinpiirtein alas Oregonin Portlandista San Diegoon. Kirjoittajan reportaasimainen kuvaus eri paikoista on enimmäkseen kiinnostavaa, "gonzoilu" ja henkilökohtaiset tunnustukset välillä huvittavat, välillä tuntuvat vähän pöljiltä. Keskilänsi jätetään väliin. Jäi kiinnostamaan, mitähän siellä olisi. Jatko-osan voisi tehdä Raamattuvyöhykkeeltä ja Alaskasta.

Minulle kiinnostavinta oli oikeastaan alun kuvaus syvästä Etelästä, nämä paikat ovat jääneet vieraammiksi, kun taas New York ja Kalifornia tuntuvat elokuvien ja tv-sarjojen perusteella paljon tutummilta. Jos jotain olisin jättänyt pois, niin ehkä Suomessa tehdyt Naomi Kleinin ja kumppanien haastattelut kirjan keskivaiheilla. Myös Praha-muistelu tuntui ylimääräiseltä rönsyltä. Ingressit olivat epäselvästi samalla fontilla kuin leipäteksti, muuten kirja on hyvännäköinen ja luettava.

Hankin kirjan Turun kirjamessuilta 2009, reilun 500 sivun parissa on vierähtänyt miltei vuosi. Matka Amerikkaan omalla kotisohvalla taittuisi luullakseni parhaiten amerikkalaisen, "Mummo-Ankan" omenapiirakan voimin. Jos löydän viime vuonna Hesarissa julkaistun reseptin, laitan sen tänne.

Luokitus: S(äästetään)

Projektin vaiheita, osa II

Palasimme putkiremonttievakosta. Kirjat odottavat kiltisti hyllyissä, ennen remonttia tekemäni karkea luokittelu tuntuu edelleen toimivalta. Joka huoneessa on jokin projekti kesken. Eniten aikaa ja tilaa tuntuvat tällä hetkellä vievän Alman pieneksi jääneet vaatteet, eivät niinkään lukemattomat kirjat.

Hyvästä päätöksestä huolimatta, tässä evakkoajan saldo kirjojen hankintapuolelta. Osasyyllinen on lapsen kirjakerho, johon siskoni vietteli minut liittymään. Aion kyllä erota siitä, kirjat ovat olleet lapselle mieluisia mutta ne ovat turhan kalliita siihen nähden mitä ne maksavat kaupoissa. Mutta en eroa vielä tässä kuussa...

Tässä myös yksi blogin aiheeseen liittymätön valokuva: Alman mekkoja. Minussako keräilijän vikaa?

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

Tämän novellikokoelman luin jo keväämmällä, mutta bloggaan siitä vasta nyt. Tiina Raevaara on minulle kirjailijana ennestään tuttu, esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas ilmestyi pari vuotta sitten. Vielä romaania enemmän olen kuitenkin pitänyt Raevaaran novelleista, joita on ilmestynyt suomalaisissa spekulatiivista fiktiota julkaisevissa lehdissä. Muutama näistä novelleista on päässyt kokoelmaan mukaan, esimerkkeinä suosikkini Matildan kuolema sekä Novellit 2006 -voittaja, Sääkset.

Monet Raevaaran novellista ovat mieltäkiehtovia muodonmuutostarinoita, erityisesti pidin niistä novelleista, joissa oli lintuja ja hyönteisiä. Raevaaran hirviöt sijaitsevat mielen reunalla, juuri näkökentän ulkopuolella. Novelleissa sisäinen ja ulkoinen uhka ovat hienosti tasapainossa, kaksiulotteisia tai yksinkertaisia tarinoita kokoelmassa ei juuri ole. Vaikka pari heikompaakin novellia on mahtunut mukaan, vahvat päihittävät ne kokonaisuudessa. Erikoispisteet siitä, että suoraviivaisemmat scifinovellit on maltettu jättää tämän kokoelman ulkopuolelle - niissä ei ole mitään vikaa, mutta nyt tyyli on yhteinäisempi.

Muutama tarina tiukkoine perhesuhteiden raameineen maistuu ja tuntuu psykoanalyysilta, hieman Jyrki Vainosen tapaan. Raevaaran novelleja voisi halutessaan lukea myös vahvan jungilaisen tulkinnan ja eläinarkkityyppien kautta. Ennen kaikkea niistä nauttii kuitenkin novellien kauniin kielen ja tarkan kuvauksen ansiosta.

Kotiin päin

Kotikirjasto on saanut levätä hiljaa putkiremontista leviävän pölyn alla. Samaan aikaan, toisaalla:

Kuninkaantekijät on ilmestynyt!

Lainaus Vaskikirjojen sivuilta:

"Vuosia on Serekritian valtaistuin ollut tyhjillään suuren kuningas Narlin kuoltua. Eräänä päivänä Imanti, Serekritian köyhin parittaja, saa töitä kolmelta mieheltä, jotka ovat päättäneet ottaa valtaistuimen hinnalla millä hyvänsä...

---

Kuninkaantekijät edustaa uutta suomalaista aikuisfantasiaa. Sankaruus on siinä synkempää ja taikuus maanläheisempää, mutta mittaluokaltaan tarina on yhtä eeppinen kuin myyttinen.

M.G. Soikkeli (s. 1963) tunnetaan erityisesti omaperäisten ja monipuolisten science fiction- ja fantasianovellien kirjoittajana. Hän on kolmesti voittanut Portin kirjoituskilpailun ja sijoittunut palkinnoille melkein joka kerta vuodesta 1992 lähtien. Aiemmin häneltä on ilmestynyt scifi-novellikokoelma Marsin ikävä (Turbator, 2007) ja esseekokoelma Hyvästä on helppo pitää (BTJ, 2007). Kuninkaantekijät on Soikkelin ensimmäinen romaani, ja se sijoittuu hänen itsensä luomaan fantasiamaailmaan."

Silja Hiidenheimo ym. (toim.): Me muut

Alman kummitäti oli meillä kylässä, ja hänen kanssaan tuli puhetta Söderströmsin viime syksynä julkaisemasta Me muut -antologiasta. Siinä eri kirjoittajat, mm. Niklas Herlin, Monica Fagerholm ja Kreetta Onkeli, puhuvat suomalaisista yhteiskuntaluokista, myös kielivähemmistön näkökulmasta. Kirja on ilmestynyt alunperin ruotsiksi.

Me muut oli kiinnostavaa luettavaa, lähinnä siksi, että luokkakysymyksiä lähestyttiin ihmisten omien elämäntarinoiden kautta. Erityisesti pidin Merete Mazzarellan artikkelista. Antologiasta tuli meillä puhe sen vuoksi, että puoliso ja lapsen kummitäti yhteen ääneen paheksuivat Minna Lindgrenin kirjoitusta elitistiseksi. Minä en ajatellut sitä niin, itse asiassa se osui aika lähelle. Minä olen myös pitänyt klassisesta musiikista pienestä pitäen, ja minua ja Lindgreniä yhdistää moni muukin asia, ei vähiten ammatti.

Myös minä olen alunperin (ainakin) neljännen polven helsinkiläinen, vaikka en olekaan kantakaupunkilainen. Vanhemmat olivat opiskelleet yliopistossa, joten minäkin ajattelin lapsena itsestään selvästi, että menen yliopistoon opiskelemaan. Ja meninkin. Meilläkin oli pienenä hopealusikoita, niitä ei kukaan nykypäivänä halua edes häälahjaksi, sillä ne tummuvat ja niiden varret taipuvat helposti. Että sellaista.

Kirja herättelee pohtimaan omaa luokka-asemaansa, se ei ole Suomessa mikään helppo kysymys, täältä puuttuu selkeärajainen luokkayhteiskunta Englannin malliin. Kiinnostavampaa on ajatella luokkaa, tai keskiluokkaisuutta, maun kautta. Mikä on hyvää, mikä suotavaa käyttäytymistä tai suoranainen pakko missäkin piireissä. Itse ihailen ennen kaikkea sellaisia ihmisiä, jotka osaavat ja uskaltavat olla oma itsensä. Ihmiset, jotka tuntevat oman makunsa ja noudattavat sitä muiden mielipiteistä huolimatta, ovat kiinnostavia. Siihen ei rahaa tarvita.

Luokitus: S

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Melenderin kirja kertoo suomalaisesta humanistijulkkiksesta, joka muuttaa ranskalaiseen pikkukaupunkiin. Luin sen pois, kun puoliso ja äitini haukkuivat sitä. Toisaalta haukut tarjoavat armollisen lähtökohdan kirjan lukemiselle, sillä kirja oli parempi kuin odotin. Sivuhenkilöt olivat tässä kirjassa kiinnostavampia kuin päähenkilöt: alussa vilahtava Mauri, lähibaarin Chantal, naapuri-Hilde ja etenkin Edouard-ukko!

Valitettavasti minä-kerronta sisältää paljon tylsää blogimaista jaaritusta, joka ei vie tarinaa eteenpäin vaan pysäyttää sen. Toinen päähenkilö on kaikesta pohjustuksesta huolimatta auttamattoman epäuskottava, missään vaiheessa kirjaa ei tule tunnetta, että henkilön näkisi tekstin lävitse. Tapahtumapaikka, ranskalainen pikkukaupunki, kärsii rikollisjärjestön otteessa. Ihmisetkin siellä ovat tylsämielisiä ja kamalia. Kirja alkaa brutaalilla raiskauskuvauksella, ja muutenkin väkivallan kuvaukset syövät tilaa tarinan teemalta, mikä se sitten onkin.

Tarina sinänsä vetää mukanaan loppuun asti, rakenne toimii, mutta jos kirjan oli tarkoitus olla pelkkä jännäri, mihin päähenkilöiden loputtomia pohdintoja ihmislajin kurjuudesta ja Flaubertin merkityksestä tarvittiin? Jos ylipäätään pitää siteerata Flaubertia, miksi kirjoittaa oma kirja?

Ehkä kirjailijan toive toteutuu kuitenkin lopuksi, sillä seuraavaksi ajattelin lukea hyllystä (selkämyksestä päätellen) iskemättömän kopion Flaubertin Bouvardista ja Pécuchetista. En ole Flaubertilta aiemmin mitään lukenut, merkitään tämä sitten Ranskalaisen ystävän ansioksi.

Luokitus: AP

Tom Hodgkinson: Joutilaat vanhemmat

Joulunpyhinä lukaisin miehelle lahjaksi ostamani kasvatusoppaan. Vähän noloa, mutta niinhän se usein on, että toiselle ostaa lahjaksi itseä kiinnostavia teoksia, eikö? Tai kasvatusopas tämä ei oikeastaan ole, enemmän esseetyylistä pohdiskelua lasten kanssa olemisesta Jean-Jacque Rousseaun ja John Locken ajatuksia seuraillen. Hodgkinson poimii näiltä kahdelta filosofilta mielestään käyttökelpoiset ajatukset ja hylkää osan, väittää vastaan niissä kohdissa kuin näkee tarpeelliseksi.

Jos eläisimme (me lapsiperheet, siis) Tom Hodgkinsonin ihannemaailmassa, asuisimme kaikki maalla omissa vaatimattomissa taloissamme luonnon ja kotieläinten keskellä, piilottaisimme töllön kaappiin, käyttäisimme suuremman osan tuloistamme lasten koulutukseen, emme veisi lapsia ohjattuihin harrastuksiin emmekä pitäisi kotona yllä liian vaativaa siivoustasoa. Kasvattaisimme kotona vihanneksia lasten kanssa ja kaikilla olisi kivaa.

(Uusi kotimme on sivunmennen sanoen uimahallin vieressä. Lauantai-aamuisin klo 8 näen vauvauimarit vanhempineen altaassa, keskellä Suomen pimeää talvea. Mikä suoritusyhteiskunnan kamala itseluotu pakkorako vanhemmille, joilla kerran elämässään, Suomen pitkien perhevapaiden ansiosta, olisi mahdollisuus jäädä aamulla kotiin lojumaan. Tai edes viikonloppuna. Näin haukottelen pyjama päällä, mutta toki tajuan, miksi vauvauinti on niin aikaisin: silloin muut pikkulapset eivät ole ehtineet pissiä uima-altaan veteen.)

Joutilaissa vanhemmissa kolmen lapsen isä listaa omia epäonnistumisiaan, mutta iloitsee siitä, mikä heillä on hyvin: lapset ovat (ilmeisesti) terveitä, oma-aloitteisia ja reippaita, juuri sellaisia joita ei erikseen tarvitse kasvattaa vaan jotka oppivat vanhemmiltaan esimerkkiä katsomalla, jonkinlaisessa ”luonnontilassa”. Siis juuri sellaisia kuin minun rauhallinen, mukautuva ja itseään viihdyttävä aurinkoinen pieni yksivuotiaani. Tosin tyttäreni tarjoamalla kasvatuskokemuksella minulla ei olisi rahkeita edes tällaisen kirjan takakansitekstin kirjoittamiseen. Yksivuotiaat kuulemma elävät aika aurinkoista vaihetta, lapsesta riippuen toki. Mietin, suhtautuiko Tom Hodginson kasvatukseen noin leppoisasti, jos hänellä olisi esimerkiksi adhd-lapsi.

Yllättäen Hodgkinson kannattaa toistuvia aamu- ja iltarutiineja, eli heidänkään perheessään ei eletä kuin pellossa. Ne kyllä helpottavat elämää varsinkin pikkulapsiperheessä. Aika moni luku kirjassa turhien ostolelujen välttämisestä alkaen tuntuu pelkästään terveellä maalaisjärjellä ajateltuna fiksulta. Eniten vastustusta kirjassa minussa herättää kotikoulu, en tosissani usko että lapsen olisi hyvä olla minun opetuksessani. Pieni elitismin vivahde häiritsee, kun Hodginson kehuu omaa yksityiskouluaan, jossa hän on aikaisemmin käynyt. Mitä uutta on joutilaissa yläluokan englantilaisissa?

Ihanin luku kirjassa on ”Lopettakaa ruikutus”. Meidän vanhempien on korvattava oma valittamisemme pyytämällä rauhallisesti apua. Ei ihme, jos lapset mankuvat, kun aikuisetkin valittavat. Viime viikolla muuttokaaoksessa turvauduin Tampereen kaupungin perhetyön tarjoamaan loistavaan perhetyöntekijä-palveluun kahtena päivänä. Kamalaa, ajattelee joku, ei selviä ja joutuu pyytämään muilta apua, kyllä Suomessa kotiäidin pitää pystyä kaikkeen yksin. Ja vielä kamalampaa, ajattelee joku toinen, vieras ihminen tulee meille kotiin ja näkee, millaista meillä on, ei edes verhoja ikkunoissa tai mattoja lattialla. Mutta minä sanon: ihan turha kävellä kotona ympyrää ja ahdistua, kun voi yhdellä puhelinsoitolla saada lapselle kaitsijan ja itse ehtii istua kynän ja paperin kanssa alas ja miettiä, mistä aloittaa.

Joutilaat vanhemmat -kirjan opetuksia ei aivan sellaisenaan voi soveltaa Suomen oloihin. Meiltä puuttuvat yksityiskoulut, joihin vanhemmat voisivat ”valita” laittavansa lapsensa. Tosin Hodginsonin mielestä moni asia voisi Suomessa olla paremmin kuin Briteissä. Täällä, samoin kuin Hodgkinsonin ihastelemassa Norjassa, lapset laitetaan kouluun vasta seitsemänvuotiaina, kun Briteissä lapset aloittavat koulun jo viiden vanhoina.

Ajatuksia herättävä, kepeällä otteella kirjoitettu kirja. Suosittelen kaikille pikkulasten ja koululaisen vanhemmille.

Luokitus: (S)äästetään

PS. Sattumoisin jouluksi laatimani ostoslista tipahti kirjan välistä kun otin sen tähän tietokoneen viereen. Ennen joulua tuli huhkittua kauhan varressa, mutta aatto ja sen jälkeiset päivät menivätkin sitten tavallista rennommin. Eli en ihan osaa samastua Hodginsonin unelmaan, jossa erikseen ei puuhata tai järjestetä mitään. Sekin on kivaa.

Muutto takana

Hahaa, muutto on nyt takana ja nettikin kytketty uuteen kotiin! Vuoden alun nettihiljaisuus on siis johtunut siitä, että Tampereen Puhelimella kesti kaksi viikkoa kytkeä netti uuteen osoitteeseen. Kirjat on nyt nostettu hyllyihin, ei vielä järjestetty. Ihan lähellä on myös Lundian liike, puolisolta en saanut vielä lupaa lähteä sinne vaikka yksi poikkihylly selvästi uupuu olohuoneesta.

Luokitukset menevät suunnilleen näin: Markun työhuoneen kirjat (ei luokkaa), Yleinen tietokirjallisuus (olohuoneessa kahdessa kirjahyllyssä), Yleinen kaunokirjallisuus (koti/ulkomainen, olohuoneessa kahdessa kirjahyllyssä), Saaran käsikirjasto (ei luokkaa), sarjakuvat (hyllynpuolikkaassa minun työpöytäni vieressä), Science fiction ja fantasia (olohuoneessa kahdessa kirjahyllyssä), Poliittinen kirjallisuus ja pamfletit (makuuhuoneessa, eivät mahtuneet muualle) sekä Lastenkirjallisuus (Alman hyllyssä).

Yhtään kirjaa en ole ehtinyt uudessa asunnossa lukea. Aloittanut olen, Alberto Manguelin esseeteoksen The Library at Nightin, jonka mies muistaakseni tilasi nettikirjakaupasta viime vuonna. Joululahjakirjatkin ovat vielä kesken. Miehelle lahjoittamani kirjan ehdin lukea itse jo edellisessä kodissa, siitä juttua seuraavassa postauksessa.