Tutustuin norjalaiseen kirjailijaan Aksel Sandemoseen (1899-1965) ensimmäisen kerran viime vuonna lukemalla romaanit Ihmissusi ja Me koristamme itsemme sarvilla. Toisen lainasin äidiltä, toisen siskolta. Aina on hienoa törmätä kirjailijaan, jonka proosa järkyttää koko sitä tapaa, jolla olen oppinut lauseen ymmärtämään. Sandemosen kieli on ihmeellisen hyvää, notkeaa ja runollista mutta samalla hyvin täsmällistä. Mitään ei sanota turhaan.
Me koristamme itsemme sarvilla tapahtuu merimatkalla Norjasta Islantiin ensimmäisen maailmansodan alla. Purjealuksen miehistö raataa kovassa työssä ja ratkoo samalla suhdettaan toisiinsa, menneisyyteensä ja unelmiinsa. Ihmissusi ulottuu vuosisadan alusta toisen maailmansodan jälkiselvittelyihin. Päähenkilö on kirjailija, joka elää kiinteässä suhteessa nuoruutensa ystäviin, Feliciaan ja tämän mieheen.
Sandemose kuvaa vahvasti väkivaltaa ja yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, mutta myös nuoruutta ja intohimoa. Luin Ihmissutta omaelämäkerrallisena teoksena, etenkin sotamuistojen mutta myös rakkauden, petollisuuden ja alkoholismin kuvausten vuoksi. Myös Me koristamme itsemme sarvilla käsittelee seksuaalisuutta ja häpeää. Teosten maailmankuva on syvästi humanistinen, olkoonkin, että sävyt ovat synkkiä.
Sandemose on niin laajalti arvostettu kirjailija, että enempi hehkuttaminen tässä tuntuisi tyhmältä. Teoksista nauttii ensisijaisesti niiden omaäänisen kielen ja filosofian ansiosta, ne tuntuvat tuoreilta ja sattuvilta vielä vuosikymmeniä niiden julkaisemisen jälkeen.
1 kuukausi sitten