Melenderin kirja kertoo suomalaisesta humanistijulkkiksesta, joka muuttaa ranskalaiseen pikkukaupunkiin. Luin sen pois, kun puoliso ja äitini haukkuivat sitä. Toisaalta haukut tarjoavat armollisen lähtökohdan kirjan lukemiselle, sillä kirja oli parempi kuin odotin. Sivuhenkilöt olivat tässä kirjassa kiinnostavampia kuin päähenkilöt: alussa vilahtava Mauri, lähibaarin Chantal, naapuri-Hilde ja etenkin Edouard-ukko!
Valitettavasti minä-kerronta sisältää paljon tylsää blogimaista jaaritusta, joka ei vie tarinaa eteenpäin vaan pysäyttää sen. Toinen päähenkilö on kaikesta pohjustuksesta huolimatta auttamattoman epäuskottava, missään vaiheessa kirjaa ei tule tunnetta, että henkilön näkisi tekstin lävitse. Tapahtumapaikka, ranskalainen pikkukaupunki, kärsii rikollisjärjestön otteessa. Ihmisetkin siellä ovat tylsämielisiä ja kamalia. Kirja alkaa brutaalilla raiskauskuvauksella, ja muutenkin väkivallan kuvaukset syövät tilaa tarinan teemalta, mikä se sitten onkin.
Tarina sinänsä vetää mukanaan loppuun asti, rakenne toimii, mutta jos kirjan oli tarkoitus olla pelkkä jännäri, mihin päähenkilöiden loputtomia pohdintoja ihmislajin kurjuudesta ja Flaubertin merkityksestä tarvittiin? Jos ylipäätään pitää siteerata Flaubertia, miksi kirjoittaa oma kirja?
Ehkä kirjailijan toive toteutuu kuitenkin lopuksi, sillä seuraavaksi ajattelin lukea hyllystä (selkämyksestä päätellen) iskemättömän kopion Flaubertin Bouvardista ja Pécuchetista. En ole Flaubertilta aiemmin mitään lukenut, merkitään tämä sitten Ranskalaisen ystävän ansioksi.
Luokitus: AP
2 kuukautta sitten
Bouvard ja Pecuchet on hillittömän hauska, muistan nauraneeni ääneen sitä lukiessani.
VastaaPoistaLuen tätä parhaillaan ja olen vähän pihalla. Parin päivän päästä täytyisi osata sanoa tästä jotain mielenkiintoista lukupiiriläisille mutten sujuvasta tekstistä huolimatta löydä oikein mitään sisältöä.
VastaaPoistaOnneksi olen vasta alle puolenvälin, ehkä se tästä...