Silja Hiidenheimo ym. (toim.): Me muut

Alman kummitäti oli meillä kylässä, ja hänen kanssaan tuli puhetta Söderströmsin viime syksynä julkaisemasta Me muut -antologiasta. Siinä eri kirjoittajat, mm. Niklas Herlin, Monica Fagerholm ja Kreetta Onkeli, puhuvat suomalaisista yhteiskuntaluokista, myös kielivähemmistön näkökulmasta. Kirja on ilmestynyt alunperin ruotsiksi.

Me muut oli kiinnostavaa luettavaa, lähinnä siksi, että luokkakysymyksiä lähestyttiin ihmisten omien elämäntarinoiden kautta. Erityisesti pidin Merete Mazzarellan artikkelista. Antologiasta tuli meillä puhe sen vuoksi, että puoliso ja lapsen kummitäti yhteen ääneen paheksuivat Minna Lindgrenin kirjoitusta elitistiseksi. Minä en ajatellut sitä niin, itse asiassa se osui aika lähelle. Minä olen myös pitänyt klassisesta musiikista pienestä pitäen, ja minua ja Lindgreniä yhdistää moni muukin asia, ei vähiten ammatti.

Myös minä olen alunperin (ainakin) neljännen polven helsinkiläinen, vaikka en olekaan kantakaupunkilainen. Vanhemmat olivat opiskelleet yliopistossa, joten minäkin ajattelin lapsena itsestään selvästi, että menen yliopistoon opiskelemaan. Ja meninkin. Meilläkin oli pienenä hopealusikoita, niitä ei kukaan nykypäivänä halua edes häälahjaksi, sillä ne tummuvat ja niiden varret taipuvat helposti. Että sellaista.

Kirja herättelee pohtimaan omaa luokka-asemaansa, se ei ole Suomessa mikään helppo kysymys, täältä puuttuu selkeärajainen luokkayhteiskunta Englannin malliin. Kiinnostavampaa on ajatella luokkaa, tai keskiluokkaisuutta, maun kautta. Mikä on hyvää, mikä suotavaa käyttäytymistä tai suoranainen pakko missäkin piireissä. Itse ihailen ennen kaikkea sellaisia ihmisiä, jotka osaavat ja uskaltavat olla oma itsensä. Ihmiset, jotka tuntevat oman makunsa ja noudattavat sitä muiden mielipiteistä huolimatta, ovat kiinnostavia. Siihen ei rahaa tarvita.

Luokitus: S

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Melenderin kirja kertoo suomalaisesta humanistijulkkiksesta, joka muuttaa ranskalaiseen pikkukaupunkiin. Luin sen pois, kun puoliso ja äitini haukkuivat sitä. Toisaalta haukut tarjoavat armollisen lähtökohdan kirjan lukemiselle, sillä kirja oli parempi kuin odotin. Sivuhenkilöt olivat tässä kirjassa kiinnostavampia kuin päähenkilöt: alussa vilahtava Mauri, lähibaarin Chantal, naapuri-Hilde ja etenkin Edouard-ukko!

Valitettavasti minä-kerronta sisältää paljon tylsää blogimaista jaaritusta, joka ei vie tarinaa eteenpäin vaan pysäyttää sen. Toinen päähenkilö on kaikesta pohjustuksesta huolimatta auttamattoman epäuskottava, missään vaiheessa kirjaa ei tule tunnetta, että henkilön näkisi tekstin lävitse. Tapahtumapaikka, ranskalainen pikkukaupunki, kärsii rikollisjärjestön otteessa. Ihmisetkin siellä ovat tylsämielisiä ja kamalia. Kirja alkaa brutaalilla raiskauskuvauksella, ja muutenkin väkivallan kuvaukset syövät tilaa tarinan teemalta, mikä se sitten onkin.

Tarina sinänsä vetää mukanaan loppuun asti, rakenne toimii, mutta jos kirjan oli tarkoitus olla pelkkä jännäri, mihin päähenkilöiden loputtomia pohdintoja ihmislajin kurjuudesta ja Flaubertin merkityksestä tarvittiin? Jos ylipäätään pitää siteerata Flaubertia, miksi kirjoittaa oma kirja?

Ehkä kirjailijan toive toteutuu kuitenkin lopuksi, sillä seuraavaksi ajattelin lukea hyllystä (selkämyksestä päätellen) iskemättömän kopion Flaubertin Bouvardista ja Pécuchetista. En ole Flaubertilta aiemmin mitään lukenut, merkitään tämä sitten Ranskalaisen ystävän ansioksi.

Luokitus: AP

Tom Hodgkinson: Joutilaat vanhemmat

Joulunpyhinä lukaisin miehelle lahjaksi ostamani kasvatusoppaan. Vähän noloa, mutta niinhän se usein on, että toiselle ostaa lahjaksi itseä kiinnostavia teoksia, eikö? Tai kasvatusopas tämä ei oikeastaan ole, enemmän esseetyylistä pohdiskelua lasten kanssa olemisesta Jean-Jacque Rousseaun ja John Locken ajatuksia seuraillen. Hodgkinson poimii näiltä kahdelta filosofilta mielestään käyttökelpoiset ajatukset ja hylkää osan, väittää vastaan niissä kohdissa kuin näkee tarpeelliseksi.

Jos eläisimme (me lapsiperheet, siis) Tom Hodgkinsonin ihannemaailmassa, asuisimme kaikki maalla omissa vaatimattomissa taloissamme luonnon ja kotieläinten keskellä, piilottaisimme töllön kaappiin, käyttäisimme suuremman osan tuloistamme lasten koulutukseen, emme veisi lapsia ohjattuihin harrastuksiin emmekä pitäisi kotona yllä liian vaativaa siivoustasoa. Kasvattaisimme kotona vihanneksia lasten kanssa ja kaikilla olisi kivaa.

(Uusi kotimme on sivunmennen sanoen uimahallin vieressä. Lauantai-aamuisin klo 8 näen vauvauimarit vanhempineen altaassa, keskellä Suomen pimeää talvea. Mikä suoritusyhteiskunnan kamala itseluotu pakkorako vanhemmille, joilla kerran elämässään, Suomen pitkien perhevapaiden ansiosta, olisi mahdollisuus jäädä aamulla kotiin lojumaan. Tai edes viikonloppuna. Näin haukottelen pyjama päällä, mutta toki tajuan, miksi vauvauinti on niin aikaisin: silloin muut pikkulapset eivät ole ehtineet pissiä uima-altaan veteen.)

Joutilaissa vanhemmissa kolmen lapsen isä listaa omia epäonnistumisiaan, mutta iloitsee siitä, mikä heillä on hyvin: lapset ovat (ilmeisesti) terveitä, oma-aloitteisia ja reippaita, juuri sellaisia joita ei erikseen tarvitse kasvattaa vaan jotka oppivat vanhemmiltaan esimerkkiä katsomalla, jonkinlaisessa ”luonnontilassa”. Siis juuri sellaisia kuin minun rauhallinen, mukautuva ja itseään viihdyttävä aurinkoinen pieni yksivuotiaani. Tosin tyttäreni tarjoamalla kasvatuskokemuksella minulla ei olisi rahkeita edes tällaisen kirjan takakansitekstin kirjoittamiseen. Yksivuotiaat kuulemma elävät aika aurinkoista vaihetta, lapsesta riippuen toki. Mietin, suhtautuiko Tom Hodginson kasvatukseen noin leppoisasti, jos hänellä olisi esimerkiksi adhd-lapsi.

Yllättäen Hodgkinson kannattaa toistuvia aamu- ja iltarutiineja, eli heidänkään perheessään ei eletä kuin pellossa. Ne kyllä helpottavat elämää varsinkin pikkulapsiperheessä. Aika moni luku kirjassa turhien ostolelujen välttämisestä alkaen tuntuu pelkästään terveellä maalaisjärjellä ajateltuna fiksulta. Eniten vastustusta kirjassa minussa herättää kotikoulu, en tosissani usko että lapsen olisi hyvä olla minun opetuksessani. Pieni elitismin vivahde häiritsee, kun Hodginson kehuu omaa yksityiskouluaan, jossa hän on aikaisemmin käynyt. Mitä uutta on joutilaissa yläluokan englantilaisissa?

Ihanin luku kirjassa on ”Lopettakaa ruikutus”. Meidän vanhempien on korvattava oma valittamisemme pyytämällä rauhallisesti apua. Ei ihme, jos lapset mankuvat, kun aikuisetkin valittavat. Viime viikolla muuttokaaoksessa turvauduin Tampereen kaupungin perhetyön tarjoamaan loistavaan perhetyöntekijä-palveluun kahtena päivänä. Kamalaa, ajattelee joku, ei selviä ja joutuu pyytämään muilta apua, kyllä Suomessa kotiäidin pitää pystyä kaikkeen yksin. Ja vielä kamalampaa, ajattelee joku toinen, vieras ihminen tulee meille kotiin ja näkee, millaista meillä on, ei edes verhoja ikkunoissa tai mattoja lattialla. Mutta minä sanon: ihan turha kävellä kotona ympyrää ja ahdistua, kun voi yhdellä puhelinsoitolla saada lapselle kaitsijan ja itse ehtii istua kynän ja paperin kanssa alas ja miettiä, mistä aloittaa.

Joutilaat vanhemmat -kirjan opetuksia ei aivan sellaisenaan voi soveltaa Suomen oloihin. Meiltä puuttuvat yksityiskoulut, joihin vanhemmat voisivat ”valita” laittavansa lapsensa. Tosin Hodginsonin mielestä moni asia voisi Suomessa olla paremmin kuin Briteissä. Täällä, samoin kuin Hodgkinsonin ihastelemassa Norjassa, lapset laitetaan kouluun vasta seitsemänvuotiaina, kun Briteissä lapset aloittavat koulun jo viiden vanhoina.

Ajatuksia herättävä, kepeällä otteella kirjoitettu kirja. Suosittelen kaikille pikkulasten ja koululaisen vanhemmille.

Luokitus: (S)äästetään

PS. Sattumoisin jouluksi laatimani ostoslista tipahti kirjan välistä kun otin sen tähän tietokoneen viereen. Ennen joulua tuli huhkittua kauhan varressa, mutta aatto ja sen jälkeiset päivät menivätkin sitten tavallista rennommin. Eli en ihan osaa samastua Hodginsonin unelmaan, jossa erikseen ei puuhata tai järjestetä mitään. Sekin on kivaa.

Muutto takana

Hahaa, muutto on nyt takana ja nettikin kytketty uuteen kotiin! Vuoden alun nettihiljaisuus on siis johtunut siitä, että Tampereen Puhelimella kesti kaksi viikkoa kytkeä netti uuteen osoitteeseen. Kirjat on nyt nostettu hyllyihin, ei vielä järjestetty. Ihan lähellä on myös Lundian liike, puolisolta en saanut vielä lupaa lähteä sinne vaikka yksi poikkihylly selvästi uupuu olohuoneesta.

Luokitukset menevät suunnilleen näin: Markun työhuoneen kirjat (ei luokkaa), Yleinen tietokirjallisuus (olohuoneessa kahdessa kirjahyllyssä), Yleinen kaunokirjallisuus (koti/ulkomainen, olohuoneessa kahdessa kirjahyllyssä), Saaran käsikirjasto (ei luokkaa), sarjakuvat (hyllynpuolikkaassa minun työpöytäni vieressä), Science fiction ja fantasia (olohuoneessa kahdessa kirjahyllyssä), Poliittinen kirjallisuus ja pamfletit (makuuhuoneessa, eivät mahtuneet muualle) sekä Lastenkirjallisuus (Alman hyllyssä).

Yhtään kirjaa en ole ehtinyt uudessa asunnossa lukea. Aloittanut olen, Alberto Manguelin esseeteoksen The Library at Nightin, jonka mies muistaakseni tilasi nettikirjakaupasta viime vuonna. Joululahjakirjatkin ovat vielä kesken. Miehelle lahjoittamani kirjan ehdin lukea itse jo edellisessä kodissa, siitä juttua seuraavassa postauksessa.