10 parasta 2010: Ihmissusi ja Me koristamme itsemme sarvilla

Tutustuin norjalaiseen kirjailijaan Aksel Sandemoseen (1899-1965) ensimmäisen kerran viime vuonna lukemalla romaanit Ihmissusi ja Me koristamme itsemme sarvilla. Toisen lainasin äidiltä, toisen siskolta. Aina on hienoa törmätä kirjailijaan, jonka proosa järkyttää koko sitä tapaa, jolla olen oppinut lauseen ymmärtämään. Sandemosen kieli on ihmeellisen hyvää, notkeaa ja runollista mutta samalla hyvin täsmällistä. Mitään ei sanota turhaan.

Me koristamme itsemme sarvilla tapahtuu merimatkalla Norjasta Islantiin ensimmäisen maailmansodan alla. Purjealuksen miehistö raataa kovassa työssä ja ratkoo samalla suhdettaan toisiinsa, menneisyyteensä ja unelmiinsa. Ihmissusi ulottuu vuosisadan alusta toisen maailmansodan jälkiselvittelyihin. Päähenkilö on kirjailija, joka elää kiinteässä suhteessa nuoruutensa ystäviin, Feliciaan ja tämän mieheen.

Sandemose kuvaa vahvasti väkivaltaa ja yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, mutta myös nuoruutta ja intohimoa. Luin Ihmissutta omaelämäkerrallisena teoksena, etenkin sotamuistojen mutta myös rakkauden, petollisuuden ja alkoholismin kuvausten vuoksi. Myös Me koristamme itsemme sarvilla käsittelee seksuaalisuutta ja häpeää. Teosten maailmankuva on syvästi humanistinen, olkoonkin, että sävyt ovat synkkiä.

Sandemose on niin laajalti arvostettu kirjailija, että enempi hehkuttaminen tässä tuntuisi tyhmältä. Teoksista nauttii ensisijaisesti niiden omaäänisen kielen ja filosofian ansiosta, ne tuntuvat tuoreilta ja sattuvilta vielä vuosikymmeniä niiden julkaisemisen jälkeen.

10 parasta 2010: The Vintner's Luck

Poimin tämän Elisabeth Knoxin romaanin hyllystä Markun suosituksesta. Kirja kertoo burgundilaisen viinikauppias Sobranin vuosikymmenistä Napoleonin sodista 1800-luvun puoleenväliin. Joka vuosi samana heinäkuun päivänä Sobran tapaa tiluksillaan enkelin, Xasin. Vuosien varrella Sobranin ja enkelin ystävyys syvenee kumppanuudeksi ja rakkaudeksi.

Enkelin hahmoa käsitellään kirjassa erityisen viehättävällä tavalla. Enkelin näkeminen tai tämän läsnäolo eivät muuta kohtaloa, ei historiaa, menestykseen ja menetykseen tulee vain uusia sävyjä. Salaisuudet pysyvät piilossa vuosia ja vuosikymmeniä. Kun ne lopulta paljastuvat, muurit eivät kaadu jyristen tai ihmisten maailma muutu siitä, mutta osapuolet ehkä ymmärtävät vähän enemmän.

Vintner's Luck käsitteleekin etenkin menetystä ja surua. 1800-luvun alkupuolen maaseudulla kuolema oli perheissä tavallinen vieras ja usein vanhempi joutui hautaamaan lapsensa ennen kuin tämä oli varttunut aikuiseksi. Sobranin perheen ja lähipiirin suhdetta kirkkoon ja uskontoon käsitellään arkisena asiana, joka toimii hätkähdyttävänä kotrastina enkeli Xasin kertomuksille Jumalasta ja saatanasta.

Sobranin ja Xasin tarina on myös romanssi, menetysten ja vastoinkäymisten keskelläkin kukoistavat rakkaus ja ilo. Romanssin kuvauksessa pidin erityisesti siitä, että osapuolet eivät ole millään mittareilla nuoria. Enkeliä ja miestä yhdistää paitsi molemminpuolinen kiintymys, myös rakkaus hyvään viiniin. Lukujen otsikoissa on viinin valmistamiseen liittyvää sanastoa, jotka ehkä joillekin syventävät tarinaa, minulle ne eivät toimineet.

Luin Vintner's Luckia hitaasti ja säästellen, yöpöytäkirjana. Lyhyet luvut tekevät lukemisesta miellyttävää. Kaiken kaikkiaan Vintner's Luck on parhaita viime vuosia lukemiani genreromaaneja.

10 parasta 2010: Smile or Die

Barbara Ehrenreichin Smile or Die sujahtaa helposti kymmenen parhaan viime vuonna lukemani kirjan joukkoon. Kirjan esseissä pureudutaan siihen, miten positiivinen ajattelu on auttanut amerikkalaisia (ja muuta maailmaa) huijaamaan itseään.

Ensimmäisessä esseessä kuvataan havahduttavasti, miten kirjailija törmäsi positiivisen ajattelun ylivaltaan ensimmäisen kerran kunnolla sairastuttuaan rintasyöpään. Kirjallisuudessa, vertaistukifoorumeilla ym. korostettiin toiveikkuuden ja positiivisen ajattelun merkitystä osana toipumista. Vihan, surun ja pelon tunteille ei annettu tilaa. Rintasyövän uhreista ei puhuttu, ainoastaan "selviytyjistä".

Ehrenreich erittelee terävästi elämäntaito-oppaiden esittelemää maailmankuvaa, jossa kaikki on ihmisestä itsestään kiinni ja irtisanominenkin vain uusi mahdollisuus. Hän kuvaa, miten työntekijöitä irtisanoneet yritykset ovat tilanneet potkut saaneille työntekijöilleen motivaatiota kohottavia kirjoja, joissa tähdennetään, miten valittaminen ei auta mitään, mielenosoittaminen vielä vähemmän.

Kirjan hauskin luku kuvaa amerikkalaisia tv-evankelistoja ja ns. menestyksen teologeja, jotka saarnaavat, miten Jumala haluaa meidän rikastuvan. Kriittisimmillään Ehrenreich on tarkastellessaan populaareja lääketieteen ja psykologian väittämiä, joiden mukaan positiivinen ajattelu parantaa immuunijärjestelmää. Tätä yhteyttä ei luotettavassa tieteellisessä tutkimuksessa ole voitu osoittaa.

Viimeisessä luvussa kirjoittaja käsittelee vuoden 2008 finanssikriiisiä ja sitä, miten katteeton optimismi lopulta kalahti amerikkalaisten kuluttajien ja asuntovelallisten omaan nilkkaan.

Aikana, jossa ihmisiä kannustetaan luomaan itsestään "tuote" työmarkkinoille ja tähtäämään menestykseen loputtoman itsensä kehittämisen kautta, Ehrenreichin kirja on helmi. Kirjailijalta on aiemmin ilmestynyt teokset Nälkäpalkalla ja Petetty keskiluokka. Toivottavasti Smile or Die saadaan pian myös suomeksi.

Barbara Ehrenreich: Smile or Die. How Positive Thinking Fooled America & The World. 2009.

10 parasta 2010: Oryx ja Crake

Sain Oryxin ja Craken joululahjaksi jo monta vuotta sitten, mutta vasta nyt otin sen lomalukemistoon. Margaret Atwood väittää, että ei kirjoita science fictionia. Aika paksua, naiselta jonka romaanissa spekuloidaan geenimanipulaatiolla, seikkaillaan post-apokalyptisessa maailmassa ja ammutaan sädepistoolilla (tosi on!).

Oryx ja Crake käynnistyy hitaasti ja scifin kuvastoon nähden aika tyypillisestä asetelmasta, rannalta keräämässä hylkytavaraa teollisen yhteiskunnan jäljiltä. Kun tarina pääsee käyntiin, se imee mukanaan loppuun asti. Geenimanipulaatiota ja eläinlajien muuntelua käsitellään kerrassaan herkullisesti. Atwood on niin hyvä kirjoittaja, että hänen käsissään tavallisempikin tulevaisuusvisio olisi kiinnostava. Kirjan hieman osoitteleva asetelma, jossa yhtiöiden rahoittamat geenitutkijat asuvat ja työskentelevät omassa kuplassaan ja sovellukset testataan ulkopuolisella "rahvaanmaalla", on uskottavasti rakennettu.

Päähenkilö on Lumimies, Oryxin ja Craken kaveri. Enemmän tarina kertoo kuitenkin päähenkilön ja lapsuudenystävä-Craken suhteesta kuin Oryx-ensirakkaudesta. Maailmanlopun visioistaan teoksen maailmankuva ei ole täysin synkkä. Dystooppisen tulevaisuuden kuvauksen kestää, koska päähenkilö on niin sympaattinen ja myötätuntoon kykenevä. Kirjaa on miellyttävää lukea myös sen selkeän rakenteen ja lyhyiden lukujen vuoksi. Suosittelen kirjaa ihan kaikille, tosin jos olisin lukenut tämän lukiossa, se olisi kolahtanut ehkä vielä enemmän.

Niina Hakalahti: Aavasaksa

Luin joululomalla tamperelaisen Niina Hakalahden uusimman romaanin. Omalaatuinen, ei kovin nopeaälyinen Seppo työskentelee Ideaparkin Raxissa ja on salaa vähän ihastunut työkaveriin Annaan. Kun Annan poikaystävä Aleksi majoittuu Sepon luokse, turvallinen arki luiskahtaa paikoiltaan. Sepon veli Sarita on hienostorouvaksi joutunut näyttelijä, joka joutuu matkallaan kotimaahan kummallisia tilanteita.

Aavasaksa toimii sympaattisen päähenkilönsä sekä perheen sisäisten ristiriitojen varassa. Perheen naisten kontrasti hidasliikkeiseen Seppoon on herkullisesti kuvattu. Alkupuolen Firenze jää kulissiksi, tamperelaisena kotikaupunkia sen sijaan on kiinnostavaakin tarkastella etäännytetysti. Monen henkilön taustat ja asuinpaikat ovat hauskalla tavalla tunnistettavia. Henkilöitä on paljon, samoin dialogia. Filippiiniläinen lastenhoitaja on aluksi näkymätön, ja sitten hänet jo siivotaankin sairaalaan.

Käänteitä ja mutkia romaanissa on paljon, niitä karsimalla tarinaa olisi halutessaan saanut myös syvennettyä. Nyt esimerkiksi sisarusten lapsuudenkodin pihamaalla törröttävä puolivalmis talo jää ohueksi sivujuonteeksi. Varsinaista sapiskaa annan kuitenkin kirjan viimeistely- ja toimitustyölle. Tarina etenee jouhevasti dialogin varassa, mutta samalla ihmiset ja viittaukset siirtyilevät paikasta toiseen väärissä kohdissa. Jopa nimet heittelevät, Roberto on välillä Piero. Virheet ovat pieniä, mutta niistä tulee auttamattoman hutiloitu vaikutelma. Toivottavasti ne korjataan seuraavassa painoksessa.

Apatosauruksen maa

Miina Supisen uusi lyhytproosakokoelma on esineenä juuri käteen sopiva, lukukokemuksena hitaasti sulava ja mieleen palaava. Kokoelman tekstit on nimetty tarinoiksi. Niitä on kolmessa eri osastossa, joista ensimmäisessä ollaan ihmisten parissa kaupungilla, maalla ja ravintolassa. Toisessa osastossa liikutaan enimmäkseen kotona ja perheessä, kolmannessa erilaisten ihmissuhteiden parissa.

Suosikkini kirjan teksteistä on "Yliponin valtakunta", jossa hämmentynyt mies ostaa tyttärelleen vaaleanpunaisen My Little Ponyn. Muutenkin pidin toisen osaston teksteistä eniten, ällistyttävyydessään ne saivat minut useamman kerran purskahtamaan nauruun. Myös "Kitkerä - aistimellinen teos" on aika hurja. Novelleista aiemmin on julkaistu ainakin "Maustepippuri", tästä ei muuten ole mainintaa kirjan lopussa. Kun useimmat kokoelman tekstit keskittyvät napakasti asian ytimeen, oli "Maustepippuria" minusta jatkettu liian pitkään. Myös lopun rusetti on minusta turha.

Koskettavimpia tekstejä oli kuolemaa sivuava "Ympyrässä niin kuin jumatsuikka käärme", lähelle tuli myös "Timanttinappi", joka nostaa taakan kotiäidin harteilta. Tuttavapiiristä löytyy minultakin myös yksi tai useampi Apatosaurus. Kokoelmaa lukiessa ei kertaakaan tule vaikutelmaa, että tekstejä olisi kirjoitettu miellyttämään yhtään ketään, tekemään vaikutusta - ainakaan parempiin piireihin.

Supisen kieli on konkreettista ja tiivistä. Varsinkin hyvän kielen vuoksi kokoelmaa on ilo lukea. Tekstit eivät ole vain hauskoja, pikemmin ne ovat häiritseviä tavalla, johon lukija reagoi hervottomalla hihityksellä. Lyhyitä, keskitettyjä tekstejä on ylipäätään mukava lukea järkälemäisten tenttikirjojen lomassa. Seuraavaksi aion lukea varmaankin lisää novelleja.

Pohdintaa kirjakaupoista ja yleisten kirjastojen käytöstä

Olen sunnuntai-iltani ratoksi seurannut eri blogeista keskustelua kirjastoista suomalaisen kirjallisuuden levitys- ja markkinointikanavana. Keskustelu osuu minuun hieman kiusallisestikin siksi, että huolimatta siitä, miten paljon kirjastolaitosta kannatan, olen itse hyvin satunnainen yleisten kirjastojen käyttäjä. Miksi kyykin täällä rakentamassa omaa yksityiskirjastoa, kun voisin marssia vaikkapa Sampolan kirjastoon, jossa kirjat on jo huolellisesti luokiteltu ja järjestetty? Miksi harhaudun kaupungilla kulkiessani ennemmin kirjakauppaan kuin kirjastoon?

1. Olen materialisti. Pidän kirjoista esineinä, haluan kerätä ne omaan hyllyyni ja omistaa ne. Tämä on noloa myöntää, mutta niin se vain on.

2. Pidän asioiden järjestelystä. Kaoottisessa maailmassa luokittelu rauhoittaa. Siivoaminen on meditaatiota.

3. Ne kirjat ovat täällä joka tapauksessa. Ne vain lojuvat hyllyssä odottamassa, että poimin ne käteeni, istahdan lukemaan ja löydän niistä jotakin aivan uutta.

Haluan omat kappaleeni Aksel Sandemosen Ihmissudesta ja Joseph Conradin Pimeyden sydämestä, sukulaisten hyllyistä ne luettuani. Toisin kuin kirjaston käyttäjillä Henna Helmi Heinosen blogissa, minulla on periaatteena, että en hanki kirjaa itselleni ENNEN kuin olen lukenut sen. (Poikkeuksia löytyy. Huokeat 'chick lit' -pokkarit hankin ja annan eteenpäin. Muutamat lempikirjailijaani ovat jo kauan sitten luottamukseni lunastaneet. Kun Peter Hoeg jotakin julkaisee, maltan juuri ja juuri mieleni, ettei ihan tanskaksi tarvitse lukea kun marssin kirjakauppaan.) Kirjojen ostaminen on kokoelman kartuttamista, käsikirjaston kartuttaminen suorastaan elämälle välttämätöntä, vähän niin kuin leipä ja viini ja vessapaperi.

Kirjailijaliiton huutaminen apuun lainauskorvauksien korottamiseksi tuntuu hieman huvittavalta. Suomi on niin pieni kielialue, että täällä tarvitaan kaikkia julkisia instituutioita, jotka suinkin voivat pitää kotimaista kirjallisuutta hengissä. Niitä on turha pistää tappelemaan keskenään samoista pennosista. Ilman maksuttomia kirjastoja tuskin olisi koko suomalaista kirjallisuutta nykyisessä merkityksessään. (Tosin kyseisen blogin kirjoittaja on parissakin yhteydessä maininnut olevansa enemmän kirjoittaja kuin lukija. Se ainakin tuli selväksi.)

Toinen asia, joka kommentteja lukiessa väkisin tulee mieleen, on se, miten vähän loppujen lopuksi ehdin lukea. Neil Gaimanin novellit ovat kesken toista kuukautta, tuskin yhtenäkään aikaisempana kesänä olen lukenut näin vähän. Syyttäisinkö liian hyviä ilmoja?