Niina Hakalahti: Aavasaksa

Luin joululomalla tamperelaisen Niina Hakalahden uusimman romaanin. Omalaatuinen, ei kovin nopeaälyinen Seppo työskentelee Ideaparkin Raxissa ja on salaa vähän ihastunut työkaveriin Annaan. Kun Annan poikaystävä Aleksi majoittuu Sepon luokse, turvallinen arki luiskahtaa paikoiltaan. Sepon veli Sarita on hienostorouvaksi joutunut näyttelijä, joka joutuu matkallaan kotimaahan kummallisia tilanteita.

Aavasaksa toimii sympaattisen päähenkilönsä sekä perheen sisäisten ristiriitojen varassa. Perheen naisten kontrasti hidasliikkeiseen Seppoon on herkullisesti kuvattu. Alkupuolen Firenze jää kulissiksi, tamperelaisena kotikaupunkia sen sijaan on kiinnostavaakin tarkastella etäännytetysti. Monen henkilön taustat ja asuinpaikat ovat hauskalla tavalla tunnistettavia. Henkilöitä on paljon, samoin dialogia. Filippiiniläinen lastenhoitaja on aluksi näkymätön, ja sitten hänet jo siivotaankin sairaalaan.

Käänteitä ja mutkia romaanissa on paljon, niitä karsimalla tarinaa olisi halutessaan saanut myös syvennettyä. Nyt esimerkiksi sisarusten lapsuudenkodin pihamaalla törröttävä puolivalmis talo jää ohueksi sivujuonteeksi. Varsinaista sapiskaa annan kuitenkin kirjan viimeistely- ja toimitustyölle. Tarina etenee jouhevasti dialogin varassa, mutta samalla ihmiset ja viittaukset siirtyilevät paikasta toiseen väärissä kohdissa. Jopa nimet heittelevät, Roberto on välillä Piero. Virheet ovat pieniä, mutta niistä tulee auttamattoman hutiloitu vaikutelma. Toivottavasti ne korjataan seuraavassa painoksessa.

Apatosauruksen maa

Miina Supisen uusi lyhytproosakokoelma on esineenä juuri käteen sopiva, lukukokemuksena hitaasti sulava ja mieleen palaava. Kokoelman tekstit on nimetty tarinoiksi. Niitä on kolmessa eri osastossa, joista ensimmäisessä ollaan ihmisten parissa kaupungilla, maalla ja ravintolassa. Toisessa osastossa liikutaan enimmäkseen kotona ja perheessä, kolmannessa erilaisten ihmissuhteiden parissa.

Suosikkini kirjan teksteistä on "Yliponin valtakunta", jossa hämmentynyt mies ostaa tyttärelleen vaaleanpunaisen My Little Ponyn. Muutenkin pidin toisen osaston teksteistä eniten, ällistyttävyydessään ne saivat minut useamman kerran purskahtamaan nauruun. Myös "Kitkerä - aistimellinen teos" on aika hurja. Novelleista aiemmin on julkaistu ainakin "Maustepippuri", tästä ei muuten ole mainintaa kirjan lopussa. Kun useimmat kokoelman tekstit keskittyvät napakasti asian ytimeen, oli "Maustepippuria" minusta jatkettu liian pitkään. Myös lopun rusetti on minusta turha.

Koskettavimpia tekstejä oli kuolemaa sivuava "Ympyrässä niin kuin jumatsuikka käärme", lähelle tuli myös "Timanttinappi", joka nostaa taakan kotiäidin harteilta. Tuttavapiiristä löytyy minultakin myös yksi tai useampi Apatosaurus. Kokoelmaa lukiessa ei kertaakaan tule vaikutelmaa, että tekstejä olisi kirjoitettu miellyttämään yhtään ketään, tekemään vaikutusta - ainakaan parempiin piireihin.

Supisen kieli on konkreettista ja tiivistä. Varsinkin hyvän kielen vuoksi kokoelmaa on ilo lukea. Tekstit eivät ole vain hauskoja, pikemmin ne ovat häiritseviä tavalla, johon lukija reagoi hervottomalla hihityksellä. Lyhyitä, keskitettyjä tekstejä on ylipäätään mukava lukea järkälemäisten tenttikirjojen lomassa. Seuraavaksi aion lukea varmaankin lisää novelleja.

Pohdintaa kirjakaupoista ja yleisten kirjastojen käytöstä

Olen sunnuntai-iltani ratoksi seurannut eri blogeista keskustelua kirjastoista suomalaisen kirjallisuuden levitys- ja markkinointikanavana. Keskustelu osuu minuun hieman kiusallisestikin siksi, että huolimatta siitä, miten paljon kirjastolaitosta kannatan, olen itse hyvin satunnainen yleisten kirjastojen käyttäjä. Miksi kyykin täällä rakentamassa omaa yksityiskirjastoa, kun voisin marssia vaikkapa Sampolan kirjastoon, jossa kirjat on jo huolellisesti luokiteltu ja järjestetty? Miksi harhaudun kaupungilla kulkiessani ennemmin kirjakauppaan kuin kirjastoon?

1. Olen materialisti. Pidän kirjoista esineinä, haluan kerätä ne omaan hyllyyni ja omistaa ne. Tämä on noloa myöntää, mutta niin se vain on.

2. Pidän asioiden järjestelystä. Kaoottisessa maailmassa luokittelu rauhoittaa. Siivoaminen on meditaatiota.

3. Ne kirjat ovat täällä joka tapauksessa. Ne vain lojuvat hyllyssä odottamassa, että poimin ne käteeni, istahdan lukemaan ja löydän niistä jotakin aivan uutta.

Haluan omat kappaleeni Aksel Sandemosen Ihmissudesta ja Joseph Conradin Pimeyden sydämestä, sukulaisten hyllyistä ne luettuani. Toisin kuin kirjaston käyttäjillä Henna Helmi Heinosen blogissa, minulla on periaatteena, että en hanki kirjaa itselleni ENNEN kuin olen lukenut sen. (Poikkeuksia löytyy. Huokeat 'chick lit' -pokkarit hankin ja annan eteenpäin. Muutamat lempikirjailijaani ovat jo kauan sitten luottamukseni lunastaneet. Kun Peter Hoeg jotakin julkaisee, maltan juuri ja juuri mieleni, ettei ihan tanskaksi tarvitse lukea kun marssin kirjakauppaan.) Kirjojen ostaminen on kokoelman kartuttamista, käsikirjaston kartuttaminen suorastaan elämälle välttämätöntä, vähän niin kuin leipä ja viini ja vessapaperi.

Kirjailijaliiton huutaminen apuun lainauskorvauksien korottamiseksi tuntuu hieman huvittavalta. Suomi on niin pieni kielialue, että täällä tarvitaan kaikkia julkisia instituutioita, jotka suinkin voivat pitää kotimaista kirjallisuutta hengissä. Niitä on turha pistää tappelemaan keskenään samoista pennosista. Ilman maksuttomia kirjastoja tuskin olisi koko suomalaista kirjallisuutta nykyisessä merkityksessään. (Tosin kyseisen blogin kirjoittaja on parissakin yhteydessä maininnut olevansa enemmän kirjoittaja kuin lukija. Se ainakin tuli selväksi.)

Toinen asia, joka kommentteja lukiessa väkisin tulee mieleen, on se, miten vähän loppujen lopuksi ehdin lukea. Neil Gaimanin novellit ovat kesken toista kuukautta, tuskin yhtenäkään aikaisempana kesänä olen lukenut näin vähän. Syyttäisinkö liian hyviä ilmoja?

Kristiina Wallin: Jalankantama

Jalankantama on kirja, jonka ottaa kevyesti käteensä, mielellään, ja avaa mistä kohdasta tahansa. Kuvittelen runojen maisemia Tampereelle, vaikka niissä käydään monessa kaupungissa. Kokoelma koostuu matkoista, joita on yhteensä viisi. Välillä matkataan muistoihin, välillä palataan takaisin. Wallin käyttää monessa runossa arkista, fyysistä kuvastoa, mutta koko ajan herkkävaistoisesti ja tunnustellen.

Pidän Wallinin kielen rytmistä, runojen kuvista ja ilmavuudesta. Ainoa jakso, joka toimii huonommin, on minusta "He, joiden kanssa matkustan". Runot eivät tuo niiden alussa tiivistettyihin naiskohtaloihin minusta mitään merkittävää lisää.

En osaa tästä kirjasta kirjoittaa enempää niin kuin en runokokoelmista yleensä. Suhteeni lyriikkaan on, että pidän siitä jos pidän ja loppu menee vain ohi. Tämän kirjan olen hankkinut itse varta vasten. Walliniin minut tutustutti Viita-akatemiassa Niina Hakalahti, siitä kiitos hänelle.

Luokitus: (S)äästetään

Jani Saxell: Vaihtoehtoinen USA

Olen jostain syystä ollut viime vuosina kiinnostunut amerikkalaisesta kulttuurista. En tiedä miksi, en ole koskaan haikaillut esimerkiksi vaihto-oppilaaksi Jenkkilään, tai intoillut muutenkaan isosta mahtavasta USA:sta. Pikku hiljaa mantereen luontopaikat ovat kuitenkin alkaneet kiinnostaa, punapuumetsistä Kalliovuoriin ja Alaskan karhusaarelle, ja sitä kautta ehkä kaupungit ja kulttuurikin.

Jani Saxellin opus on mainio johdatus maan vastakulttuuriin ja osoitus siitä, että isosta maasta löytyy vastakkaisuuksia ja harmaan sävyjäkin enemmän kuin vaikka meikä-Finlandiasta. Vaihtoehtoisessa USA:ssa on valtavasti materiaalia, joista antoisaa luettavaa minulle olivat varsinkin kirjailijahaastattelut. Osan niistä olin lukenut jo aikaisemmin lehdistä, mutta nyt ne on saatu yksiin kansiin.

Kirja etenee Atlantan sosiaalifoorumista New Orleansin kautta Itärannikkoa pitkin New Yorkiin, seuraava hyppäys tehdään Kaliforniaan ja tullaan suurinpiirtein alas Oregonin Portlandista San Diegoon. Kirjoittajan reportaasimainen kuvaus eri paikoista on enimmäkseen kiinnostavaa, "gonzoilu" ja henkilökohtaiset tunnustukset välillä huvittavat, välillä tuntuvat vähän pöljiltä. Keskilänsi jätetään väliin. Jäi kiinnostamaan, mitähän siellä olisi. Jatko-osan voisi tehdä Raamattuvyöhykkeeltä ja Alaskasta.

Minulle kiinnostavinta oli oikeastaan alun kuvaus syvästä Etelästä, nämä paikat ovat jääneet vieraammiksi, kun taas New York ja Kalifornia tuntuvat elokuvien ja tv-sarjojen perusteella paljon tutummilta. Jos jotain olisin jättänyt pois, niin ehkä Suomessa tehdyt Naomi Kleinin ja kumppanien haastattelut kirjan keskivaiheilla. Myös Praha-muistelu tuntui ylimääräiseltä rönsyltä. Ingressit olivat epäselvästi samalla fontilla kuin leipäteksti, muuten kirja on hyvännäköinen ja luettava.

Hankin kirjan Turun kirjamessuilta 2009, reilun 500 sivun parissa on vierähtänyt miltei vuosi. Matka Amerikkaan omalla kotisohvalla taittuisi luullakseni parhaiten amerikkalaisen, "Mummo-Ankan" omenapiirakan voimin. Jos löydän viime vuonna Hesarissa julkaistun reseptin, laitan sen tänne.

Luokitus: S(äästetään)

Projektin vaiheita, osa II

Palasimme putkiremonttievakosta. Kirjat odottavat kiltisti hyllyissä, ennen remonttia tekemäni karkea luokittelu tuntuu edelleen toimivalta. Joka huoneessa on jokin projekti kesken. Eniten aikaa ja tilaa tuntuvat tällä hetkellä vievän Alman pieneksi jääneet vaatteet, eivät niinkään lukemattomat kirjat.

Hyvästä päätöksestä huolimatta, tässä evakkoajan saldo kirjojen hankintapuolelta. Osasyyllinen on lapsen kirjakerho, johon siskoni vietteli minut liittymään. Aion kyllä erota siitä, kirjat ovat olleet lapselle mieluisia mutta ne ovat turhan kalliita siihen nähden mitä ne maksavat kaupoissa. Mutta en eroa vielä tässä kuussa...

Tässä myös yksi blogin aiheeseen liittymätön valokuva: Alman mekkoja. Minussako keräilijän vikaa?

Tiina Raevaara: En tunne sinua vierelläni

Tämän novellikokoelman luin jo keväämmällä, mutta bloggaan siitä vasta nyt. Tiina Raevaara on minulle kirjailijana ennestään tuttu, esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas ilmestyi pari vuotta sitten. Vielä romaania enemmän olen kuitenkin pitänyt Raevaaran novelleista, joita on ilmestynyt suomalaisissa spekulatiivista fiktiota julkaisevissa lehdissä. Muutama näistä novelleista on päässyt kokoelmaan mukaan, esimerkkeinä suosikkini Matildan kuolema sekä Novellit 2006 -voittaja, Sääkset.

Monet Raevaaran novellista ovat mieltäkiehtovia muodonmuutostarinoita, erityisesti pidin niistä novelleista, joissa oli lintuja ja hyönteisiä. Raevaaran hirviöt sijaitsevat mielen reunalla, juuri näkökentän ulkopuolella. Novelleissa sisäinen ja ulkoinen uhka ovat hienosti tasapainossa, kaksiulotteisia tai yksinkertaisia tarinoita kokoelmassa ei juuri ole. Vaikka pari heikompaakin novellia on mahtunut mukaan, vahvat päihittävät ne kokonaisuudessa. Erikoispisteet siitä, että suoraviivaisemmat scifinovellit on maltettu jättää tämän kokoelman ulkopuolelle - niissä ei ole mitään vikaa, mutta nyt tyyli on yhteinäisempi.

Muutama tarina tiukkoine perhesuhteiden raameineen maistuu ja tuntuu psykoanalyysilta, hieman Jyrki Vainosen tapaan. Raevaaran novelleja voisi halutessaan lukea myös vahvan jungilaisen tulkinnan ja eläinarkkityyppien kautta. Ennen kaikkea niistä nauttii kuitenkin novellien kauniin kielen ja tarkan kuvauksen ansiosta.